On hassua, millaisella vauhdilla seitsemän kuukautta voikaan lipua ohitse! Päivät, etenkin sadepäivät jolloin koko kylä on kääritty paksuun pilvipeitteeseen, ovat välillä pitkiä ja loputtomiin venyviä, mutta viikot hurahtavat lävitse silmänräpäyksessä. Aika kulkee täällä vuoristossa eri tavalla, mutta niin kulkevat kyllä vuodenajatkin.
Tullessani Bergoloon, pikkukylään Etelä-Piemonten vuoristossa läntisessä Pohjois-Italiassa, elettiin huhtikuun loppua, kotona vesisateista keväänpoikasta, mutta täällä jo täyttä häkää puksuttavaa kevät-kesän taitekohtaa. Puut olivat vehreät, kukat täydessä väriloistossa (niin paljon unikkoja kaikkialla!) ja ruoho pitkää ja vihreää. Vaikka olemme sen verran etelässä, että aurinko lämmittää vielä nytkin lokakuun lopulla, läpi kevään ja kesän lämpö oli kuin painopeitto: tukahduttava, paksu ja turvallinen. Kesä tuntui olevan loputon, täynnä pehmeää tuulta joka puhalsi yhdeltä puolelta laaksoa yli Bergolon kohti toista laaksoa. Yöt olivat pimeitä (kaipasin syvästi yöttömien öiden valoa) mutta elämisen äänillä kyllästettyjä, ja usein makasin hiljaa sängyssä ihan vain kuuntelemassa hostellistamme kantautuvia nuorisovahtolaisten musisointi- ja illanviettoääniä.
Bergolo on pieni, vakituisia asukkaita on nelisenkymmentä (ja sekin tuntuu olevan yläkanttiarvio), mutta turisteja käy etenkin kesäviikonloppuisin aivan ärsyttävyyteen asti. Festivaaleja järjestämme kaksi, kesäkuussa Ecofestin ja elokuussa Bergolofestin, ja heinäkuun alusta lähtien kiviteatterissa soi livemusiikki lähes viikottain osana Etelä-Piemonten alueella järjestettävää ilmaiskonserttisarjaa. Pormestarimme Mario, 78v, sekä Bergolon kunta ovat yksiä konserttisarjan pääjärjestäjiä, ja koska Vagamondo sekä sen sisarorganisaatio New Wellness Education ovat läheisissä väleissä kunnan kanssa, konsertit niin täällä Bergolossa kuin Cessolessa, Vesimessä, Perlettossa, Denicessä…. pitivät myös meidät vapaaehtoiset kiireisinä joka ikinen viikko.
Valokuvaajana nautin konserteista täysin rinnoin (vaikka keskikesän ötökät ärsyttivätkin suunnattomasti), sillä ne antoivat hyvän tilaisuuden harjoitella konserttien kuvaamista kirkoissa ja ulkoilmassa (voi sitä tuskailun määrää editoidessa!). Samalla konserttireissut avasivat ikkunan italialaiseen mielenmaisemaan ja paikallisyhteisöön. Italialaisilla on nimittäin aivan hervottoman ärsyttävä tapa olla osaamatta jonottaa! Siinä missä suomalaiset muodostaisivat kiltisti nätin jonon ja pinoaisivat konsertinjälkeisiä tarjoiluja lautaselle maltilla, italialaiset vaikuttavat suorastaan syttyvän kaaoksesta.
Koti-ikävä ei ole täällä onneksi vaivannut, mutta tuollaisina pieninä, yksittäisinä hetkinä, kuten tuona konsertti-iltana Bubbiossa kisatessani epätoivoisesti paikallisten mummojen kanssa tomaattifocacciasta, ikävä suomalaista pidättyväisyyttä ja jonotuskulttuuria kohtaan oli suunnaton.
Koti-ikävän puuttumiseen vaikuttanee ehkäpä se, että Etelä-Piemonte ja Etelä-Pohjanmaa muistuttavat erilaisuuksistaan huolimatta toisiaan kovasti. Molemmat ovat maatalous- ja alkutuotantoalueita, molemmissa etäisyydet ovat pitkiä, kotiseutuylpeys vahvaa, asutuskeskukset vanhoja (täällä tosin huomattavasti eläväisempiä) ja paikkakuntien välillä pendelöinti on arkipäivää.
Kotopuolen tikkusuorat tiet ovat täällä vuoristossa tosin pelkkää haavetta, mutta ihme kyllä serpentiiniteillä ajaminen ei ole pelottanut kuin kahdesti: kerran, kun syperjyrkän mutkan takaa tuli auto vastaan täkäläiseen tyyliin keskellä tietä ajaen, ja kerran, kun piti ajaa Multipla-autolla lähes pystysuoraa vuoristotietä Cortemilian laitamilla ukrainalaiselle taideresidenssi Biruchiylle, jossa autamme epäsäännöllisen säännöllisesti pihatöissä ja näyttelyavajaisissa.
Koti-ikävä ei ole täällä onneksi vaivannut, mutta tuollaisina pieninä, yksittäisinä hetkinä, kuten tuona konsertti-iltana Bubbiossa kisatessani epätoivoisesti paikallisten mummojen kanssa tomaattifocacciasta, ikävä suomalaista pidättyväisyyttä ja jonotuskulttuuria kohtaan oli suunnaton.
Biruchiyn poppoo onkin ollut avainasemassa sen kanssa, miten hyvin olemme päässeet sisälle paikallisyhteisöön. Bergolo on kaukana sivistyksestä, läheisimpään ruokakaupalliseen kuntaan Cortemiliaan on noin parinkymmenen minuutin ajomatka. Cortemilia on ehkä suurin vilpittömän kateuteni kohteista: kunnassa on alle 3000 asukasta, mutta sieltä löytyy kaksi ruokakauppaa liha- ja leipätiskeineen, kaikki opetusasteet lukioon asti, kolmeen suuntaan useasti päivässä kulkevat kaukobussit sekä useampi ravintola. Suomessa Cortemilia olisi pyyhitty kartalta jo 90-luvulla, ja jäljellä olisi autiotuvat sekä korkeintaan päätien varrelle rakennettu automarketti.
Mutta Cortemilia ei ole Suomessa, vaan Pohjois-Italiassa, ja täällä kunta on elävä ja yhteisöltään tiivis ja lämmin. Käymme viikoittain seniorikerhossa, vammaiskeskuksella ja lukiolla pitämässä erilaisia aktiviteettitunteja. Viikkojen ja kuukausien vieriessä näistä ihmisistä on tullut läheisiä tuttuja ja kavereita, ihmisiä, joiden kanssa vaihdetaan kuulumiset kassajonossa tai cappuccinon äärellä. Mikä tärkeintä, heistä on tullut ihmisiä, joilta uskaltaa kysyä neuvoa ja pyytää apua!
Etelä-Piemonte ja Cortemilia ovat vahvasti hasselpähkinäaluetta (italiaksi nocciola), ja elokuun lopulla hasselpähkinän kunniaksi järjestetään yli viikon kestävä festivaali. Pääpäivä lauantai alkaa kulkueella, jossa paikalliset naiset heittävät hasselpähkinöitä festivaalikävijöille. Erinäisten sattumusten kautta myös me Vagamondon vapaaehtoiset päädyimme mukaan kulkueeseen auttamaan heittäjiä. Se oli kyllä hauska mutta omituinen kokemus, sillä lisäpähkinämme loppuivat jo ennen kulkueen puoliväliä, joten loppuajan kävelimme heittäjien perässä kädet tyhjinä hyvin kiusaantuneita siitä kaikesta ihmismäärästä ja -huomiosta.
Fiesta Nazionale della Nocciola oli kuitenkin eräänlainen taitekohta siinä mielessä, että vasta silloin tajusin omaksuneeni piemontelaisuutta osaksi omaa identiteettiäni. Muutos ei koskaan saavu suurin pamauksin ja metelöiden, vaan se hiipii ja asettuu uomiinsa salakavalasti. Kukaan, joka lähtee ulkomaille lähes vuodeksi, ei palaa samana ihmisenä takaisin. On jännittävää nähdä, millaisena ihmisenä palaan takaisin kotiin reilun kolmen kuukauden päästä, kun vapaaehtoisuuteni päättyy.
Sama ihminen en enää ole.
Tosin, siitähän ESC:ssä ja Erasmuksessa on pohjimmiltaan kyse: elämisestä, muuttumisesta ja kasvamisesta.
Aisha Benahmed viettää vapaaehtoisjaksoaan Bergolossa, Italiassa, osana Euroopan solidaarisuusjoukkoja (ESC).
